Kappale 1
"Qigong" on ikivanha harjoitusmuoto -
historia ja popularisointi
(1) Qigong muinaisessa Kiinassa
(2) Qigong kommunistivallan aikana
(1) Qigong muinaisessa Kiinassa
|
|
|
Buddha, "valaistunut" |
"Qigong" on käsite, joka on otettu yleiseen käyttöön vasta 1960- ja 70-luvuilla. Se pitää sisällään laajan joukon perinteisiä kiinalaisia harjoitusmuotoja, joilla on sekä ruumiillinen että henkinen puolensa. Kiinalaisen lääketieteen mukaan qi, joka voidaan kääntää "elämänvoimaksi", "hengeksi" tai "hengitykseksi", elävöittää kaikki asiat maailmankaikkeudessa. Gong merkitsee tässä yhteydessä menetelmää. Kahdesta kirjainmerkistä muodostuvan sanan qigong voi siis ymmärtää "menetelmäksi, joka harjoittaa elämänvoimaa".
Qigongin historian kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Ensinnäkin sen harjoittamisesta on todisteita ihmiskunnan vanhimpien kulttuurijäänteiden joukossa. Toiseksi syvällisimpiä qigong-menetelmiä on kautta aikojen siirretty eteenpäin salaisesti: mestari ei ole opettanut koulunsa olennaisimpia asioita kuin korkeintaan muutamalle opetuslapselle. Vasta noin neljäkymmentä vuotta sitten qigongia on alettu opettaa julkisesti. Moniin harjoitusmuotoihin liittyvä esoteerisuus johtuu epäilemättä näiden harjoitusten perimmäisistä päämääristä. Muinaisessa Kiinassa "harjoittajat" saattoivat vetäytyä maailmasta hyvin pitkiksi ajoiksi puhdistamaan itseään askeesin ja meditaation avulla. Kiinalainen mytologia on tulvillaan kertomuksia harjoittajista, jotka vetäytyivät syrjään muista meditoidakseen, saattaakseen qi'nsä tasapainoon ja saavuttaakseen "Valaistumisen".
Näiden menetelmien varhaisin alkuperä on siis hämärän peitossa. Arkeologisten löydösten perusteella jotkut asiantuntijat ovat arvelleet, että qigongilla on yli 5000 vuoden historia. Näin ollen se edeltäisi useimpien uskontojen syntyä. Kiviin kaiverrettuina on löydetty kuvauksia fyysisistä harjoituksista, jotka muistuttavat qigongia. I Ching (Muutosten kirja, 1122 ekR.) toi esille käsityksen maallisesta, taivaallisesta ja inhimillisestä energiasta, ja omalta osaltaan se kuvastaa antiikin kiinalaisten näkemyksiä luonnossa vaikuttavista voimista, joiden kanssa ihminen saattoi päästä tasapainoiseen suhteeseen asianmukaisten harjoitusten avulla.
Laotsen (n. 600 - 500 eKr.) kirjoituksista on löydettävissä mainintoja "sisäisistä harjoituksista", joita myöhemmät taolaiset ovat nimittäneet "sisäiseksi alkemiaksi". Klassikkoteoksessaan Tao Te Jing ("Tien ja hyveen kirja") Laotse kertoo qi'n hallinnasta keinona Taon (eli "Tien") saavuttamiseen. Erilaisissa taolaisissa teksteissä ihmiskehoa pidetään mikrokosmoksena, "pienenä maailmankaikkeutena", jota oikeanlaiset henkiset ja fyysiset harjoitukset voivat "jalostaa" ja "ravita", ja jonka ne voivat saada "palaamaan alkuperäiseen tilaansa" (fan ben gui zhen). Ihmisen, luonnon ja maailmankaikkeuden välisen tasapainon saavuttaminen on kaikkia näitä kirjoituksia yhdistävä teema.
|
|
|
Bodhisattva |
Usein arvellaan, että qigongin harjoittaminen oli hyvin suosittua Han-dynastian aikana (206 eKr. - 220 jKr.). Intiassa harjoitettavan askeettisen joogan tavoin sen harjoittajien päämääränä oli poistua jälleensyntymien kiertokulusta. Historioitsijoiden mukaan tänä aikana Kiinassa välitettiin eteenpäin esoteerisia buddhalaisia menetelmiä, ja sekä Tao- että Buddha-koulukuntien qigongia harjoitettiin laajassa mittakaavassa. Näitä menetelmiä eivät harjoittaneet vain munkit temppeleissä, vaan myös erakot sekä tietyt ihmiset tavallisessa yhteiskunnassa. Yhteistä näille menetelmille oli se, että niiden oppilaat kuuluivat suhteellisen pieneen eliittiin. Mestarit opettivat qigongin syvällisiä teorioita salassa, ja aikakaudelle tyypilliseen tapaan harjoitusten nimet synnyttävät voimakkaita uskonnollisia mielleyhtymiä: "Yhdeksänkertainen eliksiirin (dan) menetelmä", "Arhatin laki" (luo han fa), "Buddha-kultivoinnin suuri tie" (xiu fo da fa) ja niin edelleen.
Tämän kehityksen rinnalla kiinalaiset tiedemiehet ja lääkärit alkoivat tutkia qigongin terapeuttisia vaikutuksia. Kirjalliset lähteet kertovat muun muassa lääkäri Bian Que'sta, joka eli Jin-dynastian kaudella (200-luvulla jKr.). Samoihin aikoihin kuuluisa lääkäri Hua Tuo alkoi käyttää akupunktiota lievittämään kipua kirurgisten operaatioiden aikana. Neljännellä vuosisadalla taolainen filosofi Zhuang Zi kirjoitti suhteesta, joka vallitsee qi'n ja terveydentilan välillä.
Tänä aikana, jolloin tietyt qigong-harjoitusten muodot levisivät tavallisen yhteiskunnan keskuuteen, qigongista tuli myös yksi kiinalaisen lääketieteen haaroista. Näin ollen qigongia on siirretty eteenpäin kahdella tavalla: eksoteerisesti (yleisesti saatavilla olevana tietona) lääketieteen piirissä sekä esoteerisesti henkisenä tienä valaistumiseen.
|
|
|
Zhang Sanfeng, |
Monet qigong-historijoitsijat mainitsevat munkki Bodhidharman saapumisen Shaolinin temppeliin merkittävänä tapahtumana. Liang-dynastian (502 - 557) aikana Bodhidharma, Zen-buddhalaisuuden perustaja, opetti tämän temppelin buddhalaismunkeille ensimmäiset fyysiset harjoitustekniikat. Legendan mukaan munkkien fyysinen heikkous sai Bodhidharman opettamaan heille qigongia. Meditoituaan yhdeksän vuotta luolassa Bodhidharman sanotaan julkaisseen kaksi kokoomateosta: ensimmäisen nimi oli "Jänteiden ja lihasten harjoittamisen klassikko" (yi jin jing) ja toisen "Aivoston ja ydinten puhdistamisen klassikko" (xi sui jing). Ensimmäinen teos keskittyi ennen muuta opettamaan fyysisiä harjoitusmuotoja. Toinen teos, jonka oppeja siirrettiin eteenpäin esoteerisesti, opetti eräiden lähteiden mukaan tietä Valaistumiseen. Myöhemmin Shaolinin temppelin munkit saivat mainetta itsepuolustuslajien mestarillisina taitajina. Toisin kuin "sisäiset" qigong-menetelmät, itsepuolustuslajien "ulkoinen" qigong keskittyy erilaisten puolustautumistaitojen ja fyysisen voiman kehittämiseen. Yhden kuuluisimmista menetelmistä nimeltä ba duan jin teki tunnetuksi kenraali Yue Fei Song-dynastian (1127 - 1279) viimeisinä vuosina.
Ming-dynastian kaudella taolainen erakko Zhang Sanfeng (1317 - 1420, kuva vasemmalla) opetti menetelmää, joka tunnetaan nimellä Taijiquan (Tai Chi Chuan). Tämä taolaisen qigongin muoto painotti sisäistä harjoittamista notkeiden liikesarjojen ja meditaation avulla. Aikojen kuluessa Taijiquan on käynyt läpi erilaisia muutoksia, ja siitä on haarautunut erilaisia tyylisuuntia ja koulukuntia, joita on siirretty eteenpäin näihin päiviin asti. Etupäässä voimisteluliikkeisiin keskittynyt Tai Chi tunnetaan Suomessakin "kiinalaisen aamuvoimistelun" nimellä.
Muinaisessa Kiinassa on näin ollen kehittynyt lukuisia harjoitusmuotoja. Osa niistä tähdentää meditaatiota, ja niiden tavoitteena on henkisen tason kohoaminen. Toiset keskittyvät itsepuolustukseen. Joitakin menetelmiä käytetään terapeuttisiin tarkoituksiin, ja niistä on tullut osa perinteistä kiinalaista lääketiedettä. Kiinan historia on täynnä osittain mytologisia kertomuksia näiden menetelmien harjoittajista eri aikakausina. Suzanne Bernard on kirjoittanut: "Qigong edustaa kiinalaisen kulttuurin perustaa; se on Kiinan todellinen "sielu". Vuosituhansien ajan Kiinassa on eletty ja "hengitetty" sadunhohtoisessa maailmassa, joka vaikuttaa länsimaalaisille kerrassaan ihmeelliseltä." ("Le qigong représente la base de la culture chinoise, c'est "l'âme" de la Chine. Depuis des millénaires, on vit, on respire en Chine dans un monde fabuleux, extraordinaire pour un Occidental.")
(2) Qigong kommunistivallan aikana (2)
Qing-dynastian (1644 - 1911) kaudelle ei sijoitu qigongin historian suuria merkkipylväitä. Tänä aikana Kiinaan kuitenkin levisi tieto siitä, että myös Tiibetissä harjoitettiin samankaltaisia menetelmiä.
Keisarillisen imperiumin kaaduttua qigong joutui kommunistien hampaisiin. "Pitkän marssin" aikana 1930-luvulla sitä käytettiin Puolueen vastuuhenkilöiden hoitamiseen kenttäolosuhteissa. Terveydenhoitoklinikoilla sen avulla hoidettiin myös kansan vapautusarmeijan kantahenkilökuntaa. Qigongista kuitenkin karsittiin sen hengellinen puoli, jota aikakauden äärivasemmistolaisen hengen mukaisesti ei voitu hyväksyä. Tässä muodossaan qigong saavutti suosiota kommunistisen puolue-eliitin keskuudessa. Vuodesta 1953 lähtien Puolueen korkeat virkamiehet saattoivat perehtyä meditaatioon Beidaihen lomanviettopaikassa. Erityisiä qigong-klinikoita perustettiin Pekingiin ja Shanghaihin tunnettujen lääketieteellisten instituuttien yhteyteen. Qigong ja akupunktio tarjosivat kiinalaisille omavaraisen ja "kansanomaisen" mahdollisuuden parantaa sairauksia, kun taas länsimaista modernia lääketiedettä pidettiin monissa piireissä "porvarillisena". Jopa Mao Zedong harjoitti näitä tekniikoita. Qigong ja muut perinteisen kiinalaisen lääketieteen muodot, kuten akupunktio, kasvattivat nopeasti suosiotaan.
Kaikesta huolimatta "Suuren kultturivallankumouksen" (1966 - 1976) aikaan qigongin terapeuttiset vaikutukset eivät riittäneet suojelemaan sitä valtavilta "taikauskon vastaisilta kampanjoilta". Juuri tällöin neutraali yleiskäsite qigong otettiin käyttöön laajassa mittakaavassa, ja se korvasi aiemmat nimitykset, jotka loivat voimakkaita uskonnollisia, "feodaalisia", "tieteenvastaisia" ja "taantumuksellisia" mielleyhtymiä. Ironisesti juuri kulttuurivallankumouksen vuosina näiden menetelmien suosio saavutti huippunsa, ja niitä harjoitettiin yleisesti Pekingin puistoissa. Monet lähteet mainitsevat qigongia harjoittaneen Guo Linin ensimmäisten suurten ryhmäharjoitusten järjestäjänä. Monet keskushallinnon johtohahmot antoivat täyden tukensa Guo Linille, kun Kiina alkoi toteuttaa avoimempaa politiikkaa vuonna 1979.
Seuraavien vuosien aikana Kiinan media julkaisi lukuisia kertomuksia "yliluonnollisista" ilmiöistä, jotka liittyivät qigongin harjoittamiseen. Jotkut harjoittajat näyttivät kehittäneen meditatiivisten harjoitusmenetelmiensä avulla esimerkiksi telepatian ja etänäköisyyden kykyjä. Kiinassa alettiin järjestää julkisia esityksiä, jotka keskittyivät näiden "erityisten kykyjen" esittelyyn. Erään Shanghaissa sijaitsevan korkeakoulun tutkija mittasi jo 1980-luvun alussa eräiden qigongin harjoittajien erittämän "ulkoisen qi'n" olemassaolon.
Joistakin televisiossa esitetyistä lavastetuista showesityksistä huolimatta tieteellisten qigong-tutkimusten tulokset tekivät yleisestä asenneilmapiiristä hyvin myönteisen qigongin harjoittamista ja tutkimista kohtaan. Tähän aikaan vaikutti siltä, kuin kyseessä olisi todella ollut tieteellinen vallankumous: sen lisäksi, että nämä tekniikat saattoivat edistää terveyttä ja pitkää ikää, ne näyttivät tuovan esille ihmisen piileviä kykyjä sekä todistavan, että mytologisten sankareiden uroteot olivat todella olleet mahdollisia. Kun "ulkoinen qi" voitiin tieteen keinoin määrittää materiaaliseksi, qigong oli lunastanut paikkansa suuren yleisön ja hallituksen silmissä. Se sopi materialistiseen maailmankuvaan, eikä sitä enää pidetty "feodaalisena taikauskona". Lisäksi sitä saatettiin mainostaa kiinalaisen kulttuurin perimmäisenä ytimenä - jonka kiistatta ajateltiin osoittavan Kiinan "ylivertaisuuden" länsimaihin nähden.
Qigong-tutkimuksen kenttää hallitsi debatti "naturalistien" ja "supernaturalistien" välillä. Xu Jian toteaa Journal of Asian Studiesin numerossa 58 (4. marraskuuta 1999): "Tämä diskursiivinen taistelu, joka sijoittuu sekä tieteellisen qigong-tutkimuksen että nationalistisesti sävyttyneen perinteisten uskomusten ja arvojen elpymisen piiriin, on ilmentynyt intellektuaalisena debattina, jonka molemmilla puolilla on noussut esiin tunnettuja kirjoittajia ja tiedemiehiä - jopa siinä määrin, että se on synnyttänyt todellisen qigongia käsittelevän kirjallisuuden korpuksen. Siinä voidaan havaita kaksi toisilleen vastakkaista diskurssia. Nykyisen merkityksensä mukaisesti määrittelemme "diskurssin" viittaamaan representaation muotoihin, jotka tuottavat tiettyjä kulttuurisia ja historiallisia merkityskenttiä; näin ollen voimme kuvailla toista diskurssia rationaaliseksi ja [luonnon]tieteelliseksi sekä toista psykosomaattiseksi ja metafyysiseksi. Näistä molemmat pyrkivät osoittamaan todeksi oman valta- ja tietojärjestelmänsä, oman "totuutensa" qigongin "todellisuudesta", vaikka ne qigongin ilmiöitä selittäessään eroavat toisistaan hyvin olennaisesti. Polemiikki on keskittynyt kysymykseen siitä, pystyykö qigong saamaan aikaan "yliluonnollisia kykyjä" (teyi gongneng) ja millä tavoin se tapahtuu. Psykosomaattinen diskurssi painottaa qigongin selittämättömiä voimia ja suhtautuu innokkaasti sen yliluonnollisiin toimintoihin, kun taas rationaalinen diskurssi koettaa riisua salaperäisyyden monilta qigongin ilmiöiltä ja sijoittaa sen tiukasti modernin tieteen piiriin."
Muutaman vuoden sisällä tuhannet "qigong-mestarit" astuivat julkisuuteen, ja qigongin tutkimiseksi perustettiin erilaisia instituutioita ja kouluja. Korkean tason poliittiset virkamiehet ja tiedeyhteisö tukivat näitä ponnistuksia, heidän joukossaan jopa Qian Xuesen, "Kiinan avaruusohjelman isä". Nämä suuntaukset saavuttivat huippunsa vuonna 1987, kun arvostetun Qinghuan yliopiston qigong-tutkimusten tulokset julkaistiin. Niiden mukaan erään julkisuutta saavuttaneen qigong-mestarin erittämä "ulkoinen qi" oli muuttanut vesinäytteen molekyylirakennetta yli 2000 kilometrin etäisyydeltä.
Samaan aikaan qigongin piirissä alkoi kuitenkin esiintyä monia epäterveitä ilmiöitä. Kun koulukuntien ja menetelmien määrä kasvoi, yleisesti vallalla ollut ajatus qigong-mestareiden kyvystä parantaa vakaviakin sairauksia johti siihen, että monet puoskarit ja huiputtajat alkoivat järjestää omia "terapiaistuntojaan". Nämä itsensä "mestareiksi" julistaneet harrastelijat veloittivat potilailtaan suuria summia. Monet pitivät qigongia yksinkertaisesti terapiamuotona, ja lukemattomat yrittäjät näkivät siinä mahdollisuuden rikastua. Ensimmäiset qigong-mestarit olivat opettaneet ihmisille ilmaiseksi terveyttä ja yleiskuntoa ylläpitäviä tekniikoita, joiden säännöllisen harjoittamisen avulla sekä hyvettä (de) painottamalla harjoittajat saattoivat itse kohottaa omaa kuntoaan. Mutta 1980-luvun loppupuolella mitä erilaisimmat "mestarit" julistivat itsensä parantajiksi ja alkoivat perustaa suuria liikeyrityksiä, parantoloita ja hoitokeskuksia kaikkialle maahan.
Kiinan valtio päätti puuttua tähän toimintaan oikaistakseen tilanteen. Vuonna 1987 muodostettiin komitea käsittelemään qigong-kysymyksiä ja kontrolloimaan erilaisten yhdistysten perustamista. Tästä lähtien "qigong-mestarin" tittelin saattoivat saada vain ne harvat opettajat, joiden kelpoisuus ja rehtiys pystyttiin varmistamaan. Yksi heistä oli Li Hongzhi, Falun Gongin perustaja.